Heittohyrräkoulu (part 1, alkeet)

 

 

Hyrrä heittokalastuskelana on mainio, mutta jonkin verran vaativa väline. Hyrrä tarjoaa kiinteällä puolalla varustettuihin keloihin nähden selkeitä etuja kuten kompakti koko, hyvä tuntuma kelaukseen ja heittoon, siimaa kiertämättömän konstruktion ja hyvän sisäänkelausvoiman. Vaativuus johtuu myös rakenteesta. Siima purkautuu heitossa nopeasti pyörivältä puolalta, jolloin ylikierrokset aikaansaavat harakanpesän. Toisekseen hyrräkela on korkeakierroksinen hienomekaaninen laite, joka vaatii huoltoa toimiakseen moitteetta. Mitään mystiikkaa ei hyrrään kuitenkaan liity.

Ensimmäinen vaihe matkalla hyrräkalastuksen maailmaan on välineiden valinta. Valittava vapa tulee aloittaessa olla mahdollisimman rauhallinen ja kokotoiminen, muutoin voi harakanpesien määrä opetteluvaiheessa ylittää sietokynnyksen. Kelaksi sopivin kokoluokka on mielestäni 3xxx-5xxx Ambassadeurien mitoissa, lohikäyttöön 6xxx. Myöskin niin sanotut "bassihyrrät" on hyvä vaihtoehto. Alussa siimaksi kannattaa valita jokin huokea ~0,30mm monofiili ja ostaa sitä isohko bulkkipuola, jolloin voi pahan harakanpesän syntyessä turvata puukkoon ja puolata uudet siimat. Varsinaiseen heittokalastuskäyttöön suositan kuitenkin punottuja kuitusiimoja. Otettaessa hankittua hyrrää käyttöön, tulee siimaa kelalle puolatessaan malttaa jättää puola hieman(väh 3-4mm puolan laidasta) vajaaksi, koska vajaana puola on keveämpi ja halkaisijaltaan pienempi, ollen heitossa aloittelijalle paremmin hallittavissa.

Keloja on heittojarrultaan kahta päätyyppiä, magneetti- ja keskipakojarrullisia. Keskipakojarru on yleisempi tyyppi. Keskipakojarrussa on kahdesta kahdeksaan jarrupalaa, jotka puolan pyöriessä jarruttavat keskipakovoiman pakottaessa niitä säteettäisesti ulospäin. Magneettijarrussa taasen on magneetteja, joiden magneettikentät vastustavat puolan pyörintää ja keloissa on tämän lisäksi useimmiten magneettijarrun säätö, joka siirtää magneetteja lähemmäs tai kauemmas puolasta. Kummallakin jarrutyypillä on kannattajansa, itse käytän molempia.

Lisäksi hyrräkeloissa on akselijarru, jota yleisesti suositellaan kiristettäväksi niin, ettei viehe valu vapaasti alaspäin. Kyseinen ohje on huono ja mielestäni jopa haitallinen. Puolaa huomattavasti jarruttaessaan akselijarru syö heittopituutta, vie herkkyyden kelalta ja myös herkän tuntuman kelauksesta. Akselijarrulla otetaan sivuttaisklappi pois puolalta, mutta vain klappi pois, puolan tulee edelleen pyöriä herkästi.

Varsinainen heittojarru ja heiton hallinta väline hyrräkelassa on peukalo. Peukalolla vapautetaan puola, rajoitetaan tarvittaessa kierrokset ja pysäytetään puola vieheen tullessa veteen. Peukalon käyttöä ei tule yrittää korvata akselijarrulla, koska silloin kelan hallintaa peukalolla ei opi ja vaivattomia ja hallittuja heittoja koskaan saavuta.

Nyt on siis päästy vaiheeseen, jossa hyrrä ja vapa on hankittu. Hyrrälle on puolattu siima ja laitettu kela vapaan. Sitten tarkistetaan että keskipakojarrussa on kaikki jarrupalat käytössä, tai magneettijarrukelassa säädetään magneettijarru maksimiin. Tarkistetaan akselijarrun olevan asennossa, jossa puola ei klappaa sivuttain ja pyörii kuitenkin herkästi. Valitaan jokin vavan heittopainoalueen ylemmällä kolmanneksella painoltaan oleva ja vähän tuulipintaa omaava heitettävä(=heittopaino tai raskaahko ja kapeahko lusikka) ja aloitetaan harjoittelu.

Alkuvaiheessa ei kannata pyrkiä tavoittelemaan mitään heittopituuksia, niiden aika tulee myöhemmässä vaiheessa. Alussa heitto kannattaa aloittaa takaa, siis ilman yhtenäistä takaheittoliikettä. Vapautettaessa puola heittoon, peukaloa vain keveästi nostetaan puolalta, niin että se jää kuitenkin pyörivän puolan välittömään läheisyyteen. Näin menetellen mahdollisesti puolalta nousemaan pyrkivä siima 'törmää' peukaloon ja jarruttaa puolaa. Samoin heiton alasjarrutus kannattaa aloittaa jo varhain. Vähitellen lisätään voimaa, välttäen kuitenkin riutaisua. Hyrrä kostaa riuhdonnan syherönä. Varsin pian oppii peukalo tehtävänsä ja heittäjä toteaa voivansa antaa vavalla niin paljon voimaa kuin löytyy, kunhan tekee sen tasaisen kiihtyvällä liikkeellä ilman riuhtaisua. Tässä vaiheessa yleensä petytään hyrräsetin heittopituuksiin, puhumattakaan jos käytössä on akselijarrua joka syö kelasta kaiken herkkyyden. Nyt on kuitenkin aika hankkia rutiinia hyrrävapansa käyttöön, tehdä heiton takaliikkeestä yhtenäinen jotta saa ladattua vapaan heitossa voimaa. Jos kela on magneettijarrullinen, voi aloittaa heittojarrun vähentämisen vaihe kerrallaan, kunnes siima rupeaa nousemaan puolalta alkuheitossa.

Heittorutiinin kasvaessa tulee heitoista tarkkoja ja riitävän pitkiä. Jos nälkä kasvaa syödessä, voidaan heittojarrua keventää, keskipakojarrun paloja vähentää ja kelaa virittää, mutta se ei kuulu enään alkeisosioon.

Jokainen kuitenkin kykenee oppimaan hyrräkelalla heittämisen, kunhan viitsii maltillisesti opetella. Opittuaan heittämään hyrrällä varmasti ja tarkasti, toteaa hyrrällä olevan kiva kalastaa.

 

 

abboreman