Olin 70-luvun puolivälistä 80-luvun alkupuolelle töissä eräällä keskisuomalaisella kalanvilljelylaitoksella. Aluksi kesätöissä, ja sitten armeijan kahta puolta säännöllisesti.
Kun menin laitokselle töihin, niin pitkissä maa-altaissa istutukseen kasvatetut taimenenpoikaset olivat arkoja otuksia.

Kun pienpoikaset tuotiin laitokselle, niitä ruokittaessa kuivarehulla, rehu piti heitää kaloille niin, että oma varjo ei langennut altaan ylle. Kun rehu alkoi vajoamaan, niin hetken päästä saattoi nähdä, kun keltaiset kyljet vilkkuivat kalojen ruokaillessa.

Kun lopetin työurani laitoksella, niin taimenet hakivat ruokansa pintakalvosta arkailematta, kuten kirjolohet konsanaan.

Jo silloin kävi nuoren kalamiehen mielessä, että tarttis varmaan tehdä jotain, jotta kalojen luontaiset suojeluvaistot säilyisivät.

Olen tästä joskus aikaisemminkin kirjoitellut, mutta tuli taas mieleen, kun aihe on ajankohtainen.